”We will make Haydn great again!”

Mies, joka soittaa Wilhelm Tell – alkusoittoa yhdellä kädellä, öljyää oboensa aseöljyllä ja kuvauttaa orkesterinsa virallisia konserttiohjelmia varten Italian jalkapallomaajoukkueeksi pukeutuneena. Alfredo Bernardini on kuuluisa monesta asiasta, joista monetkaan eivät ole välttämättä kovin normaaleja. Tiesin toki jo etukäteen, että kyseessä ei olisi mikään ihan tavallinen kaveri, mutta aivan tällaista erityismiestä en minäkään osannut odottaa.

Muu koulu vietti lomaviikkoa, mutta vanhan musiikin osastolla oli perinteiseen tapaan menossa isomman luokan orkesteriperiodi. Sitä olikin odotettu – koska vetäjäksi ja kapellimestariksi oli todella tulossa Italian barokkioboejumala, Bressanonen Messias Alfredo Bernardini.

Barokkioboeluokalle pidettiin orkesterielämyksen lisäksi pitkin viikkoa pyörinyt mestarikurssi. Oma opettajamme oli myös paikalla, joten puuhaa ei viikosta puuttunut. Jossain vaiheessa oli käynyt ilmi, että hups – kouluhan on lomaviikolla vain rajoitetusti auki ja sulkisi päivittäin jo kuudelta – mutta Hollanissa kun ollaan, siitä ei tehty suuremmin ongelmaa, vaan koulu pidettiin tiistai-iltana ihan vain barokkioboeluokkaa varten auki iltakymmeneen.

Mestarikurssi oli sen luokan seurapiiritapahtuma, että vaikka taloon sai jäädä tai tulla uudestaan ainoastaan intendentin laatiman nimilistan perusteella, ihmisiä piileksi koulussa päästäkseen kuuntelemaan kurssia – ja oli siellä yksi saksalainen opiskelija ottanut vahtimestarinkin kanssa pahasti yhteen. Läsnäolo-oikeudesta taisteltiin.

Kurssilla putoili sekä opillisia että verbaalisia helmiä sitä tahtia, ettei kaikkea ehtinyt saada ylös. ’Oboe as an instrument – If you play defensively, you’ll loose’, ja muita nerouksia. Pidin myös kovasti Carl Philipp Emanuel Bach -pantomiimista, joka osuvasti ja väkevästi kuvasi sekä CPE:n persoonaa että tuotantoa.

Alfredo on persoona, jonka kanssa pelkkä seitsemän kerroksen hissimatka on ohjelmanumero. Kymmeneltä illalla jopa barokkioboeluokan piti lopulta jättää koulu, ja sullouduttuamme eroahdistuksessamme tiiviisti kaikki samaan hissiin, viihdytti vieraileva professorimme meitä huumorillaan siihen tyyliin, että hissiin olisi voinut myydä lippuja, ja show olisi silti ollut helposti loppuunmyyty.

Jo pelkkä mestarikurssi oli aivan huikea, mutta oboistien opetus ikään kuin jatkui koko viikon myös orkesterissa. Alfredolla on poikkeuksellinen kyky pienillä ilmaisuilla tai vain katseilla saada ihmiset soittamaan huomattavasti paremmin ja rennommin. Pidin myös siitä, että puutteet hoidettiin tiukasti ja säälimättä kuntoon. Yhdessä harjoituksessa sain hetken soittaa yksin pitkän sooloni g- ja f-ääniä pelkän cembalon harmonian päälle – mutta sekään ei tuntunut leifsegerstam-tyyppiseltä semi-kiusaamiselta vaan suorastaan etuoikeudelta. Piti vain tietää, mitä laskea ja mitä nostaa normaalia enemmän, niin harmoniat löytyivät paikalleen, ja Alfredo sanoi päätteeksi kerrattuaan vielä, että a alas, g ylös, f alas – ’That’s life. Some day they’ll maybe put more keys to the instrument’.

Orkesteriharjoitukset olivat yhtä verbaalista ilotulitusta alusta loppuun. Ihmiset ulvoivat täyteen ääneen, ja ’We will make Haydn great again’ -Trump-imitaation kohdalla en enää tiennyt itkinkö vai nauroinko. Päättymätön stand-up -komiikka ei katkaissut musiikkia eikä tekemistä, sitä vaan sateli pitkin matkaa soiton päälle. Ensimmäinen harjoitus alkoi kehoituksella ’Let’s play Haydn. Hidin’!’ – missä vaiheessa kapellimestari oli jo piiloutunut partituurinsa taakse. Jatkoa seurasi – ’Let’s play from the piano bar. Piano bar!!’ Ja nopeat drinkki-imitaatiot päälle.

Kerrassaan nerokas oli myös tapa, jolla hän yhdessä välissä kohteliaasti muotoili meidän soittavan paskaa, tai ainakin vääriä ääniä – ’somebody is playing some ornaments’.

Onnistuin jo ennen ensimmäistäkään ääntä luomaan positiivisen alkuvaikutelman puhuessani kapellimestarille hänen omaa kieltään italiaa, ja sain siitä heti ensimmäisen lempinimeni ’Meraviglia Finlandese’. Tätä hehkutettiin myös linjanjohtajalle ja orkesterin intendentille – tämä puhuu italiaa! Tämä puhuu italiaa! Toisaalta maestro itse puhuu sujuvasti kahdeksaa kieltä – kuulin niistä projektin aikana kuutta. Kysyin pikku-kuubalaiseltamme, millaista Alfredon espanja on, ja Rodrigo sanoi Alfredon puhuvan paremmin espanjaa kuin hän itse. Kahdeksan vahvan kielen, joihin ilmeisesti lukeutuu myös heprea, lisäksi putoaa toki peruskommunikaatioon tarvittava määrä esimerkiksi venäjää ja ruotsia. Koska mikä ettei. Olin myös kohtalaisen mykistynyt, kun yhden harjoituksen kapellimestarimme päätti sanomalla kaikille ’Kiitos’. Suomeksi.

Hollannin kielestä, jonka maestro hallitsee täysin, tehtiin rajua pilkkaa – mutta jo niin rajat ylittävän törkeästi, että hollantilaisetkin vain nauroivat. Kaikkein rumimmat ja räkäisimmät tahtinumerot kuulutettiin takuuvarmasti aina hollanniksi, ja kohdasta 88, achtentachtig, aloitettiin usein vain siksi, että se kuulosti niin pahalta. Italialaiset tempomerkinnät taas saattoivat joskus tulla vahvalla yhdysvaltain etelävaltioiden aksentilla.

Meno oli alusta loppuun riehakasta muutenkin kuin verbaalisesti – yhden aamupäivän aikana lavalta lensi alas ainakin kapellimestarin koroke ja tuoli. Oli myös imartelevaa, kun kapellimestari kesken kappaleen osoitti mimiikallaan pitävänsä mekostani – ja kohta perään hän jo näyttikin Rodrigolle kieltä. Välillä todella tuntui, kuin olisin ollut keskellä Amadeus-elokuvaa. Yleisökin sai osansa – orkesterin mennessä ensimmäisessä konsertissamme lavalle kapellimestari huusi lavan reunalla orkesterille tsempiksi ’Toi toi toi – tuaa tuaa tuaa – lallallaa – cha cha chaa!’

Joukkofanitus alkoi jossain vaiheessa saavuttaa jo uskonnollisen herätyskokouksen piirteitä – toisen konserttimme tauolla espanjalainen käyrätorvistityttö kirjoitti takahuoneessa Alfredolle love-letteriä siitä, kuinka tämä on muuttanut hänen koko elämänsä (liittyen aikaan, jolloin Alfredo vielä opetti koulullamme) – minkä jälkeen me kaikki tytöt vähän itkimme, ja ihmetteleville pojille sanottiin vain ettette te ymmärrä, tyttöjen juttuja.

Muziekgebouwn päätöskonsertin kenraaliharjoituksessa maestro hyppi edestakaisin yli metrin korkeudessa olleelta lavalta nopeammin ja ketterämmin kuin Cantores Minoreksen pojat ja Esa-Pekka Salonen yhteensä. Kerran Alfredo ihan tarkoituksellisesti loikkasi lavalta suoraan soittovuoroaan penkissä odottaneen kuubalaiskollegani syliin, mutta sai kuitenkin samalla hypyllä taitavasti väistettyä vieressä maanneen oboeni. Kuvasin harjoituksessa lyhyen videonpätkän, ja siitäkin kapellimestari kuittasi välittömästi kesken kappaleen – ’ja Piia onkin laittanut Dittersdorfimme jo facebookiin, twitteriin, instagrammiin, watsäppiin, youtubeen ja tinderiin’.

Viimeisellä Muziekgebouwn keikallamme itselleni tuli pienet ylimääräiset sydämentykytykset, kun oboen palat lähtivät kuivassa sali-ilmassa irtoamaan kesken soolon. Avauduin asiasta tauolla takahuoneessa, ja kapellimestarin lähestymistapa oli jälleen vertaansa vailla – ”Ooh! Anna suukko!”

Barokkioboejuhlaviikostamme tuli täydellinen, kun saimme lisää suomalaisia barokkioboetaiteilijoita paikalle päätöskonserttia kuuntelemaan. Joku ehti jo mainita suomalaisesta barokkioboemafiasta, mutta Alfredo kuittasi senkin välittömästi ihailtavalla italialaisella itseironialla – ’No, the mafia is me’. Tätä tykitystä viikon kuunnelleena siinä vaiheessa, kun joku täysin rändom setä yleisöstä tuli selittämään minulle, että olen kuin maalauksesta, ’aivan van Eyck -tyttö’ – tuntui se siinä kontekstissa jo lähes tylsän normaalilta heitolta.

Päätöskaronkassa oli suoranaista rock-juhlan tuntua, kun puolet orkesterista halusi kuvauttaa itsensä Alfredon kanssa – jopa venäläisen cembalistin äiti oli pyytänyt tytärtään ottamaan ja lähettämään Alfredosta kuvan. Periodi oli uskomattoman intensiivinen ja inspiroiva, ja jo aiemmin viikolla oli lausuttu soittamiseen ja musiikkiin liittyviä kauniita ja kannustavia kommentteja. Kun tämän kaiken päätteeksi kapellimestari vielä karonkasta lähtiessään ja ihmisiä hyvästellessään otti käsistäni kiinni ja sanoi, että ’sinussa on niin paljon valoa’, täytyy kyllä sanoa, että tuli sellainen olo, ettei edes hirveästi haittaisi, vaikka seuraavana päivänä vähän sataisi.

Alfredon lähdettyä oli jo seuraava, suomalainen, barokkioboetaiteilija menossa majoittumaan tämän tyttären luo, asuntoon, jossa maestro itse oli majaillut keikkaviikon. Alfredo oli kuulemma luvannut vaihtaa lakanat.

Maestron oma vitsi kapellimestareista ja rikkinäisistä kondomeista ei kannustanut kummankaan käyttöön, mutta niin kauan, kun tällaisten aivan uskomattomien taiteilijoiden kanssa saa työskennellä, olen valmis mieluusti pyörtämään tietyt periaatteeni, ja käyttämään – kapellimestaria.

Mainokset

Trauerode

Lokakuussa oli taas riemullinen mahdollisuus päästä osallistumaan koulumme vanhan musiikin orkesteriperiodiin. Näitä periodeja on tänä vuonna viimevuotista vähemmän – varmaan ihan hyvä juttu.

Alunperin liidaamaan pyydetty barokkiviulumestari Lucy van Dael joutui kaikkien harmiksi perumaan tulonsa, ja saimme tilalle herran nimeltä Rémy Baudet. Stemmat jaettiin kuten ennenkin; saksalainen oboekollega oli tuttuun tapaansa valinnut ja ominut mielestään parhaan kappaleen – sen, missä oli vain yksi oboe. Hyvä puoli siinä oli se, ettei kenenkään meistä tarvinnut soittaa hänen kanssaan. Toisaalta sain viereeni omaan kantaattinumerooni vähän samantyyppisen hahmon – kanadalainen ykköshuilisti halusi soittaa aivan kaiken seisten, ja mielellään myös yksin orkesterin edestä solistina – myös silloin, kun aarioissa oli muitakin obbligato-soittimia.

Kenraaliharjoitus oli aikataulutettu hollantilaisen kätevästi. Kaikki kappaleet mentiin ensin kenraalinomaisesti läpi – mutta niin, että väleihin ilmestyi omituisia kahvitaukoja. Vasta kun kaikki oli soitettu, ryhdyttiin tekemään paikkauksia. Loistoidea, kun jokaisessa kappaleessa oli vähän eri kokoonpano. Oman osuuteni jälkeen näitä ’niihin ei sitten mene kauaa’ -paikkauksia jäi puoleksitoista tunniksi odottelemaan neljä solistia, kymmenen soittajaa ja kuoro. Korjauksia ei tietenkään katsottu silloin, kun kaikki vielä olivat paikalla. Tästä suunnitelmasta ei oikeastaan kerrottu, joten siinä vaiheessa kun meidänkin kappaleemme oli kertaalleen soitettu, osa porukasta oli jo ehtinyt lähteä. Näille osittain tahattomasti karanneille vanhan musiikin osaston intendentti sitten soitteli vihaisia puheluita – ’missä olette’.

Konsertteja riitti useammalle päivälle – ja kaikki tietenkin täyttä priimaa. Aloitimme mini-turneemme Haagista. Yksi kuorolainen, ruotsia puhuva espanjalaispianisti, oli telonut kätensä kaatuessaan pyörällä samaisena aamuna – ja joutui esiintymään käsi kaulahuivista tehdyssä kantositeessä, joka piti konsertin alussa sisällään jääpaloja, ja joka konsertin loppupuolella valui vettä. Ilmat olivat niin mainiot, että konsertinjälkeiset oluet nautittiin vielä mukavasti ulkona terassilla.

Seuraavan päivän harjoitukseen ja konserttiin Alkmaarin kirkkoon menimme omatoimisesti junalla – ihme kyllä ehdimme ajoissa, vaikka kavereideni kanssa sopimastamme kokoontumisajasta muutama oli väkevästi myöhässä, ja niillä, jotka olivat ajoissa, ei ollut voimassaolevaa junakorttia. Yksi sankari oli tullut junastopilleen taksilla, ja väitti ettei junamme ollut pysähtynyt asemalla. Periaatteessa sekään ei olisi täällä mahdotonta, mutta syynä taisi ennemmin olla se, että edes taksi ei ollut tuonut tälle pysäkille ajoissa.

Alkmaarissa oli käynnissä jokalauantaiset markkinat, joilla ehdimme huilistikaverini kanssa pyörähtää ennen omaa osuuttamme. Palatessamme keikkapaikalle kirkon pihalla istui iloinen kadunmies oluttölkki kädessään örveltäen jotain hollanniksikin hyvin omituisen kuuloista. Tiettyä kansakuntienvälistä sielujen sympatiaa oli ilmassa, kun totesimme tämän slovakialaisen ystäväni kanssa yhteen ääneen – ’oo, kotoisaa!’.

Kirkko itsessään oli jäätävän kylmä, ja sain selittää useammalle, että ei, vaikka olen Suomesta, en ole tottunut tähän – koska meillä kirkot päinvastoin lämmitetään aina hyvin. Siinä ne Bachit tuli taas soiteltua – tosin liidaajamme ei harjoituksista poiketen tällä kertaa viitsinytkään johtaa yhtä rytmisesti sekavaa puhaltajien pitkien äänien resitatiivia – ’Ai! Tehdäänkö seuraavalla kerralla yhdessä?’ oli vastaus, kun mainitsimme asiasta jälkikäteen.

Jatkoimme iltaa taas ulkosalla istuen. Huilisti yritti tippaamismielessä pyytää baarimestaria pyöristämään 8,90 euron loppulaskuaan kuuteen euroon, ja bassosolistin kukkapuskaan putosi kebablihaa. Tämän viehättävän kimpun hän kohteliaana miehenä oli loppuillasta ojentanut metrossa istuneelle ’yksinäiselle naiselle, jonka kaveri oli juuri lähtenyt metrosta, ja joka selvästi tarvitsi sitä’. Nainen oli kuulemma ilahtunut kovasti – varmaan osittain siksi, ettei hänelle ollut kerrottu täyttä tuoteselostetta.

Viimeisenä retkikohteena meillä oli Burenin pikkukylä ja estradinamme sen kirkko. Odotimme tilausbussia koululla – tunnin. Sen lisäksi, että kuljettaja oli kovasti myöhässä, oli hän myös ilkeä ja paha suustaan. Pääsimme kuitenkin perille.

Kenraaliharjoituksen ja konsertin välissä meidät ruokittiin aivan kirkon lähellä lumoavassa yksityiskodin puutarhassa – maagista hetkeä eivät häirinneet kuin pihan perällä sijainnutta pesäänsä suojelleet ampiaiset. Slovakialaisen huilistiystäväni Dorota oli ihanan kapinallinen – soitimme molemmat vasta konsertin viimeisessä kappaleessa, ja kuten hän asian ilmaisi, ’me olemme nyt tällaisessa ihanassa kylässä, ja voisimme joko mennä kuuntelemaan ja kannustamaan kun kaverimme soittavat – tai tutustua tähän paikkaan.’ Tutustuimme paikkaan.

Konserttimme jälkeen, muiden vielä pakatessa tavaroitaan, olimme kanadalaisen laulusolistin kanssa jo etsineet kirkon viinibaarin, missä esiintyjät saivat luksuspalvelua ja ilmaiset maljat. Muun orkesterin löytäessä paikalle nautimme jo toisia. Bussimatka Amsterdamiin oli myös varsin viihdyttävä – koulun järjestämää pienimuotoista viinitarjoilua odottaessamme ehdimme jo avata bassosolistimme nestemäisen kiitoskimpun.

Jotenkin kummasti pohjoisen kansat taas löysivät toisensa – aikalailla Suomi-Kanada-Norja-Slovakia -tiimillä menivät nämä retket. Voisi sanoa, että vihaan jääkiekkoa, mutta koska irrelevantilta informaatiolta ei aina voi välttyä, huvitin kanadalaisia heittelemällä keskustelun lomaan heidän lätkätiimiensä nimiä. ’Minä olen Edmontonista’ – Edmonton Oilers! ’ja Lizzy on Torontosta’ – Toronto Maple Leafs! ja niin edelleen.

En tiedä, tuliko tälläkään kertaa tehtyä varsinaisesti mitenkään elämää suurempaa taidetta, mutta kuten aiemmissakin produktioissamme teki loistava seura periodista kokemisen arvoisen elämyksen. Ja näillä keikoilla meillä kuitenkin oli mukavasti yleisöä. Paria viikkoa myöhemmin tilanne oli toinen, kun soitimme samalla orkesterilla lounaskonsertin täysin tyhjälle salille – sillä kertaa kukaan ei ollut muistanut mainostaa konserttia millään tavalla.

’Grote Werkzaamheden’

Luulin viime vuonna saaneeni jo osani koulumme kummallisimmista kursseista, mutta väärässä olin. Ilmoittauduin aika arvalla 10 opintopisteen lähdemateriaali-kurssille, ja hulvatonta oli taas. Keski-ikäinen, italialaisesti sopivan ylpeä cembalisti, kapellimestari ja pukumies herra Friggi piti homman kiitettävästi otteessaan koko luennon ajan, ja lähtökohtaisen kuivasta aiheesta saatiin kaikkea muuta kuin tylsä esitys.

Parituntinen meni kuin Umberto Econ varhaisemman tuotannon romaanissa, ja suorastaan harmittaa, etten tällä viikolla pääse. Tutkimme 1700-luvun kirjoja ja opettelimme erottamaan vuohennahan lampaannahasta – kirjan kanteen tai jopa sivuihin käytetyistä eläimistä kun voi jo lähes suoraan päätellä, ollaanko Alppien etelä- vai pohjoispuolella, ja käytetyn musteen sävystä voi taas lukea paljolti lisää.

Muuten käsittelimme tärkeimpiä italialaisia kirjastoja (joita jo pelkästään Roomassa on kaksikymmentä) ja niiden tietokantoja sekä sitä, miten ihmisen nahasta parhaiten tehdään kirja. Ja montako meitä siihen käytettäisi, tai on aikanaan käytetty. Opettelimme myös käyttämään internetin vesileimasanakirjaa, jonka avulla saattaa hyvällä onnella olla mahdollista määrittää lähdeteoksen ikä ja missä se on tehty. Wikipediaa kukaan ei sitten saisi ikinä käyttää – tämän pannabullan vahvistukseksi saimme nähdä pari kuvaavaa italialaista käsimerkkiä.

Myös gregoriaanisen kirkkolaulun kurssi on tutustumiskerran perusteella mainio – opettaja on niin liikuttavan innostunut aiheestaan, että pakkohan siinä on itsekin tsempata. Tunneilla käytettävän materiaalin omatoiminen kopioiminen sen sijaan osoittautui kurssin toistaiseksi haasteellisimmaksi tehtäväksi. Kopiokoneen syöttölaitteen käyttäminen ei ehkä ollutkaan ihan niin hyvä idea – tai sanotaanko niin, että kone kyllä lupauksenmukaisesti syötti, mutta paljon. Kaikki kopiot tulostuivat, mutta ystävällisesti nuottejaan kopiointiin lainanneen Juhon alkuperäisvedokset näyttivät käsittelyn jälkeen järjestyksensä puolesta siltä kuin pino olisi ollut koko päivän ikkunalaudalla ja ikkuna vähän enemmänkin auki.

Kaiken tämän jouduin nyt hetkeksi jättämään, koska olin lähdössä työviikkoa varten Suomeen. Onneksi tulin tarkastaneeksi julkisen liikenteen yhteydet ennen kentälle lähtöä, koska kyseessähän olikin perinteinen hollantilainen raiteidenkunnostusviikonloppu. Kunnostustyöt hoidetaan noina tiettyinä pyhinä kätevästi yhdenaikaisesti koko maassa, niin että mitkään junat eivät kulje. Nerokasta. Onneksi kantamukset eivät tähän suuntaan olleet painavat, ja vaikka aikaa kuluisikin nyt paljon enemmän, olisi muilla kulkuneuvoilla mahdollista suoriutua kentälle, ja reittioppaan ohjeita noudattamalla vaihtojenkin pitäisi olla helppoja.

Metrosta metroon siirtyminen sujuikin suunnitellusti, mutta viimeiselle bussietapille pääsy osoittautui haastavaksi, kun pysäkkiä ei meinannut löytyä. Satuin onnekseni kysymään oikealta ihmiseltä – paikallinen herrasmies oli itsekin matkalla kentälle englantilaista miesystäväänsä vastaan – koska liikenne oli niin kaaoksessa, ettei tämä yksin löytäisi perille vaan hänet oli helpompi noutaa. Lupaavaa. Miehen apu oli aikalailla korvaamaton, koska pysäkkihän oli siis väärällä puolella isoa tietä – se, mitä reittioppaan kartasta ei selvinnyt, oli, että jatkaakseen kuvanmukaiseen menosuuntaan ja siitä kentälle bussin on ensin hiukan aseman ohi ajettuaan lähinnä heitettävä voltti.

Lentokenttäbussissa erkanimme auttajani kanssa, ja minulle tarjoutui harvinaisen välitön mahdollisuus maksaa kiitollisuudenvelkani – kylläkin eri kohteelle. Bussin vähitellen jo lähestyessä kenttää käytävän toisella puolella matkalaukkuineen istunut nuori neiti alkoi olla enemmän tai vähemmän paniikissa. Häntä jännitti, jäisikö hän oikealla pysäkillä (vaikka siinä vaiheessa matkaa lähes kaikilla bussissaolijoilla oli suuret matkalaukut vihjeenä mahdollisesta samasta määränpäästä), ja oikeastaan hän taisi olla jo niin loppu, että häntä näytti pelottavan vähän kaikki.

No nappasin mimmin mukaani – hän halusi löytää ’alueen, missä on kaikki lentoyhtiöt’. Selvä. Kävi ilmi, että tämä brasilialainen sankarimatkaajatar oli ollut viettämässä lomaansa Sisilian Palermossa, ja tullut jonkun tyypin houkuttelemana Amsterdamiin. Tämä erireilu ystävä oli sittemmin kadonnut, ja tyttö halusi nyt vaihtaa lentonsa aiempaan ja palata Palermoon ja takaisin alkuperäiseen suunnitelmaansa eli kiertämään Italiaa. Aikamme check-in -alueella seikkailtuamme löytyi lopulta oikean lentoyhtiön oikea tiski, ja siinä vaiheessa en voinut oman lentoni takia enää kuin hyvästellä tytön, joka vakuutteli selviävänsä siitä eteenpäin itsekseen.

No, kone oli tietenkin myöhässä eli ei sitä mikään kiire olisikaan ollut. Mutta, kuten lähes traditioksi on jo tullut, osui samalle lennolle jälleen muitakin suomalaisia muusikoita, mikä teki odottamisesta paljon rattoisampaa.

Hiiriä ja ihmisiä

Täällä on nyt eletty kuuminta syyskuuta sataan vuoteen, ja syyskuun 13. oli kuumin mitattu syyskuun 13. ikinä. Koulussamme toimii loistava ilmastointi, mutta ulkona on menty Napoli-meiningillä. Hyvällä ilmalla hollantilaiset tykkäävät ottaa veneensä, jotka he lastaavat täyteen kaljaa, ja ajella niillä pitkin kanavia pienessä pöffelissä. Ne, joiden veneet eivät ole kyllin merikelpoisia, toteuttavat saman istuen kiinnikytketyissä paateissaan, mikä varmasti on monessa suhteessa turvallisempaa. Nyt näin Haarlemissa ensimmäistä kertaa myös hollantilaista siltahyppelyä, kun alastomat miehet loikkivat korkealta sillalta saastaiseen kanaaliin virkistäytymään.

Kesäisistä keleistä huolimatta opiskelut ovat lähteneet virallisesti käyntiin. Tuli ihan nostalginen olo, kun opettaja syksyn ensimmäisen soittotunnin aluksi veti minua hiuksista – Suomen barokkiopinnoissa tutuksi tullut poskesta pureminen tai tissin hiplaaminen olisi tietenkin ollut vielä kotoisampaa. Uusi luokkakielemme näyttäisi olevan italia, mikä sopii paremmin kuin hyvin – varsinkin kun vertaa viimevuotiseen katalaaniin. Saimme luokalle uuden opiskelijan suoraan Sisilian Caccamosta (heh), ja Caccamon peruskoulun opetussuunnitelmassa on selvästi painotettu joitain muita asioita kuin englanninkielen kuullunymmärtämistä. Yleiset asiat selvennetään toki yhteisillä tunneilla englanniksi, mutta esimerkiksi ensimmäinen röörituntimme ja luokkalounas hoituivat pääasiallisesti italiaksi.

Aivot voivat tämän vuoden jälkeen olla hyvinkin tiiviillä letillä, kun uusina kotikielinä puolestaan on suomen lisäksi hollanti ja norja. Neljän hengen kommuunissamme asuu kahden suomalaisen lisäksi Lauri, joka tietenkin on hollantilainen tyttö. Neljäntenä asukkina meillä on samassa koulussa elämänsä vaihtovuotta viettävä nuori norjalainen tuubisti, joka tiskaa astiansa ’vasta illalla’ (mikä ei aina tarkoita juuri sen päivän iltaa), unohtelee alusvaatteitaan pitkin asuntoa, jonka skandinaaviskasta en ymmärrä puoliakaan, ja joka biletystahdistaan päätellen puhuu norjaa monellakin tasolla. Eilen hänellä oli yöllinen kohtaaminen alakerrassa asuvan vuokraisäntämme kanssa – jotain avainongelmaa taisi olla, kun seitsemänkymppisen talonisännän piti lopulta tulla keskellä yötä avaamaan koulun juhlista palanneelle tytölle ovi – hyvä, että neiti pääsi kotiin, koska tänä aamuna pitikin jo lentää tuubakilpailuihin Tšekkeihin. Aion käyttää hänen poissaolonsa hyödyksi ja vallata itselleni edes yhden hyllyn yhteisestä jääkaapistamme, joka on tällä hetkellä aika hyvin täytetty kaikella turhalla turskalla ja muulla öljyrahoilla maksetulla viikinkimuonalla. Pakastinkin on täysin tukossa, koska hän päätti keittää ja varastoida sinne kerralla viisi kiloa soijapapuja.

Kotihiiremme onnistuin myös kohtaamaan ensimmäistä kertaa. Olimme juuri tämän norjalaisen tuubatytön kanssa keittiössä, kun pikkuinen mutta sitäkin nopeampi hiiri juoksahti jääkaapin takaa pesukoneen alle. Mielestäni tämä viides kämppis oli lähinnä suloinen, mutta talomme ainoa vaskisoittaja rupesi kirkumaan samalla volyymillä kuin hiirikammoiset kotirouvat 50-luvun elokuvissa – ja hän ei ehtinyt pientä jyrsijää vielä itse edes nähdä.

Tämän vuoden opiskeluohjelma vaikuttaa tällä hetkellä aika maltilliselta ellei tyhjältä – ehdin viime vuonna kuin vahingossa ahkeroida läpi lähes kaikki vanhan musiikin kurssit. Jäljelle jäivät perjantaisin aamuyhdeksältä järjestettävä gregoriaaninen kirkkolaulu, jota ajattelin kokeilla – ainakin kerran. Myös joku ’italialaisen opettajan pitämä aika hyvä kurssi’ on listalla – Team Canada eli pari barokkilaulajaystävääni houkuttelivat minut ensin valkoviinille ja sitten ilmoittautumaan kyseiselle kurssille – ovelasti pelattu. Samassa yhteydessä sain myös bassolauluesityksen suomalaisista kansanlauluista äärimmäsen hyvällä suomenkielen ääntämyksellä sekä kutsun kanadalaiseen kiitospäiväjuhlaan, joka kuulemma on ’paljon parempi kuin amerikkalainen vastaava’.

Soittopuolella olemme saaneet ainakin hetkiseksi hämmentävää järjestelmällisyyttä vuosiohjelmaan, kun opettajamme haluaa meidän kaikkien pääaineisten keskittyvän syys- ja lokakuun ajan Händelin tuotantoon. Toki luokalta löytyy aina se yksi, joka vastustaa tehtävänantoa sen ollessa ’liian helppo’, mutta sanotaanko niin, että se en ole minä.

’Eläimet ja muu kotiväkeni’

Lähdin vuosi sitten Hollantiin alunperin puoleksi vuodeksi ja täällä sitä ollaan taas tai yhä. Tulin kuin vahingossa viime keväänä kokonaiseksi pidentyneen vaihtovuoden päätteeksi hakeneeksi Amsterdamin kouluun varsinaiseksi opiskelijaksi, ja ne kalvinistiset Karibian piraatit vielä menivät ja ottivat.

Monessa suhteessa pääsykokeet olivat hyvin erilainen kokemus kuin mitkään monista Suomessa suoritetuista. Keksin ajatuksen kouluun hakemisesta neljää viikkoa takarajan umpeutumisen jälkeen. Harmittelin tätä opettajalleni, joka espanjalaisen rennosti oli sitä mieltä, että eihän se nyt haittaa. Toki se järjestyy, haet vaan. ’Lomakkeet oltava perillä T-talon toimipisteessä perjantaina 15.3. klo 16.15 mennessä’ -tyyliin kasvaneena en ollut ihan niin varma.

Kirjoitin kuitenkin toimistoon selittäen, että haluaisin osallistua pääsykokeeseen, ja kysyen, onnistuisiko tämä enää mitenkään. Vastausmeili saapui välittömästi: ’Hi Pia, great news!!’ Vielä kun vanhan musiikin linjanjohtaja osoitti koulun hississä poskisuudelmin riemuitsevansa myöhäisestä hakemisestani, oli pakko hyväksyä, että systeemi on vain hyvin erilainen.

Itse valintakoe oli vähintään yhtä yllättävä kokemus kuin sinne päätyminen. Pääsykokeeni toimi samalla vaihtovuoteni päättönäytteenä, mutta yhtä kaikki olin kovin yllättynyt, kun kokeen aluksi lautakunnan puheenjohtaja pyysi nähtäväkseen käsiohjelmaa. No sitäpä en ollut tajunnut laatia ja kysyinkin, pitääkö semmoinen sitten toimittaa jälkikäteen. Tähän lautakunnan puheenjohtaja puolestaan vastasi ihmetellen ’mitä me sillä sitten enää tehdään’. Ilman käsiohjelmaa siis mentiin ja ilmeisesti se oli ihan fijn.

Sain pre-master -opiskelupaikan, mikä tarkoittaa vuodenmittaisia lisäopintoja periaatteella ”kaikkea saa tehdä, mutta mitään ei ole pakko”. Loistava koulu. Vielä kun ainoa ja oikea oma opettajani Jasu opettaa säännöllisesti tuossa vartin päässä Utrechtissä, saan samalla hyödynnettyä myös Sibelius-Akatemian tuntini ja edistettyä niitäkin opintojani paremmin täällä kuin Suomessa – asia, josta toki esimerkiksi Kansaneläkelaitos tai Verohallinto saattavat olla eri mieltä.

Haarlem ja kirkkokoti jäivät valitettavasti taakse, mutta onneksi uusi asumus löytyi. Taloamme isännöi hollantilainen eläkeläispariskunta, ja rouvan kanssa onkin sitten aina puhuttava hollantia – ei siksi että osaisin, vaan siksi ettei hän taida muuta. Järkytys oli myös huomata, ettei lähimmässä ruokakaupassa eli Ganzenhoefin Albert Heijnissä myydä Haarlemin tapaan kurpitsansiemenöljyä eikä tuoretta valkosipulia – nyt ollaan syvässä idässä, paitsi että ollaan etelässä.

Takapihalta aukeaa lampi ja kotieläinpuisto, joka valitattavasti on jollain edustuksella muuttanut jo sisälle asti – talomme kotieläintarhasta löytyy ainakin hämähäkkejä, mustia matoja ja hiiri. Onneksi puistossa pesii myös linnuista hienoin eli kuningaskalastaja – pitää ehkä häntä varten talviruokinta-aikana kokeilla kalalla täytettyä lintulautaa.

Koulunaloitus oli hyvin perinteinen. Opettaja ei vastaa viesteihin, toimisto ei vastaa viesteihin, tunnukset ja kortit eivät toimi – kunnes taas toimivat. Aktiivinen lempikollegani ilmoitti jo ennen lukuvuoden alkua tarjoutuneensa vastuuhenkilöksi hoitamaan orkesteriperiodien jakamisen. Jako on varmasti helppo, koska viimevuotisen perusteella hän pyrkii soittamaan kaikissa periodeissa yhtäaikaisesti kolmea stemmaa – silloinkin, kun niitä olisi vain kaksi.

’Suomessa tämäkin toimisi’ -haikailua lievittää se, että ensimmäiset kamarimusiikit on jo saatu lupaavasti pyörimään. Loistava kreikkalainen continuo-sellisti saatiin yhtyeeseen mukaan suoraan aamuharjoitukseen 12 tunnin varoitusajalla, kun edellisen illan sellopulassa tutkailimme Delirium-ravintolassa istuessamme koulun sähköistä varausjärjestelmää ja soitinhaulla stalkkaamalla löysimme itsellemme soittajan ja tämän yhteystiedot.

Epätodelliselta tuntuu se, että olen ollut täällä jo neljä päivää, eikä kertaakaan ole satanut – päinvastoin trooppinen ilmasto hipoo välillä kolmeakymmentä astetta. Kyllähän tämä taas pian Hollanniksi muuttuu – monella tavalla. Mutta varmaan sen koko syksyn mittaisen monsuunikaudenkin taas kestää, etenkin kun kaksi ystävää on jo varannut vierailulennot, ja kolmas harkitsee.

’Being creative is a full-time job!’

Saimme kuulla varmaan jo edellisen vuoden puolella, että koulullamme järjestettäisiin fortepianomestarikurssi, ja minuakin pyydettiin soittamaan kurssin orkesteriin Mozartin konserttoja. Jo tämä vaikutti mahtavalta. Rekrytointiviesti oli jo itsessään ollut hyvin vuolas – siinä kehuttiin kurssin pitäjää yhdeksi musiikkimaailman inspiroivimmaksi hahmoksi – siinä vaiheessa tosin ajattelin vielä vain että soittajista oli varmaan pulaa. Kohta kuitenkin useampikin opettajistamme alkoi kysellä, että soitathan sinäkin SILLÄ kurssilla. Alkoi kiinnostaa. Taisi olla vähän joku erityisempi tilaisuus tulossa.

Robert D. Levin on yhdysvaltalainen Mozartiin erikoistunut pianisti ja musiikkitieteilijä. Itse en ennen, kesken enkä jälkeen kurssin osannut yhdistää asioita, mutta onneksi fiksummat ystävät auttoivat: huilistiystäväni Malla kertoi, että juuri Levin on tehnyt Henlen kustantamon Mozartin konserttojen editiot, ja kapellimestariystäväni Eero tiesi heti, että juuri nimenomaan tämän miehen versiota Mozartin Requiemistä Suomalainen Barokkiorkesterikin pari vuotta sitten esitti. Olin kyllä ollut kuuntelemassa.

Kun tämä verovirkailijan näköinen 70-vuotias setä asteli ensimmäistä kertaa sisään saliin, en ollut vielä myyty. Silloin kyseessä oli vasta orkesteriharjoitus, eikä hän puhunut muuta kuin ehkä pari lausetta solistille ja nekin mutisten. Mutta heti seuraavana päivänä alkoi tapahtua. Tuntui melkein, kuin hän olisi ollut itse Mozart – jopa Amadeus-elokuvasta tuttu nauru löytyi. Ja kun ohjelmassamme oli vielä muun muassa pianokonsertto nro 21 C-duuri, ’Elvira Madigan’, en olisi voinut muuta pyytää. Tuota teosta rakastin jo lapsena – tutustuin siihen, kun hiihtourheilun Val di Fiemmen MM-kisojen poikkeuksellisen kaunis tunnusmusiikki vuonna -91 oli selvä mukaelma teoksen hitaasta osasta.

Ei ollut yksi tai kolme kertaa kun sain vedet silmiini Robert Levinin puheista. Hän tuntui ymmärtävän Mozartia aivan jollain hämmentävällä tavalla, ja sama välittyi, kun hän pääsi ääneen pianon kautta. Hän sanoi ’tässä flirttaillaan ja tässä ollaan seksikkäitä’ – ja kaikki kuului. Opimme mielettömästi. Pieniä, mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kuten että c-molli -pianokonserttonsa säveltämiseen Mozart tarvitsi aivan erityistä nuottipaperia suuremmalla määrällä rivejä, koska oboen ja klarinetin käyttäminen yhtäaikaisesti konserttosäestyksessä oli jotain lähes ennenkuulumatonta.

Kurssin viimeisenä päivänä, joka oli samalla konserttipäivä, koulu tarjosi meille aamiaisen. Päätin ottaa tästäkin hyödyn irti ja saavuin koululle aamukahdeksaksi – suunnitelmana seurata Levinin kurssia koko se aika, joka edelsi periodiorkesterin soittovuoroa iltapäivällä. Tulin aamiaistilaksi muutettuun koulumme baariin, joka meiltä toki löytyy, ja asetelma oli se, että herra Levin istui yksin yhdessä suuressa pöydässä, ja suuri joukko etupäässä hollantilaisia pianisteja ja orkesterimuusikkoja keskenään toisessa. Suomalaiskansallisen ’mitäköhän toikin musta ajattelee’ -metodin mukaisesti jouduin hetken keräämään rohkeutta, mutta menin kuitenkin istumaan maestro Levinin pöytään. Ja kyllä kannatti! Sain tunnin mittaisen henkilökohtaisen shown uskomattomia anekdootteja ja tarinoita, myös faktatietoa putoili enemmän kuin pystyi ottamaan vastaan. Hänen setänsä oli soittanut aikanaan sekä oboeta, klarinettia että huilua, ja Levin itse omisti nyt kaikki nuo instrumentit – siitäkin puhuttiin.

Osa jutuista oli myös aivan hulvattomia. Kuten se, että Puccini La Bohemen alkusoittoa kirjottaessaan imitoi italialaista orkesteria, joka yritti käynnistellä Beethovenin viidettä sinfoniaa. Italialaisista Levinillä oli selvästi vahva mielipide – hän sanoi myös, että ’italialainen orkesteri’ on oksymoron.

Kuubalainen ihana kollegani soittelee taloustilanteensa takia toistaiseksi aika paljon lainasoittimilla. Tätä periodia varten hän oli saanut lainaksi kaksi soitinta, ja päätyi vahtamaan pilliä juuri ennen kurssin päätöskonserttia – ei ehkä mikään jokamiehen ratkaisu. Mutta ei siinä mitään, hienosti sekin häneltä sujui, ja konsertti meni muutenkin mukavasti. Yhteistä kieltähän meillä ei varsinaisesti vieläkään ole, mutta käännösohjelmat auttavat ja kommunikaatio toimii. ’Hasta mañana’ -viestiini sain Rodrigolta vastauksen ’Huomenna tavataan, suukkoja rakas’.

Hollantilaisittain päätöspäivän aikataulut… eivät toimineet. Fortepianokonserttia 430-vireessä edelsi saman kurssin flyygelikeikka modernin orkesterin säestyksellä. Se oli arvioitu 45 minuutin pituiseksi, mutta kesti kaksi tuntia, mikä vähän sekoitti asetelmaa. Ja oudointa oli, että kun lopulta kun pääsimme framille, tuntui muuten mukavasta konsertista puuttuvan jotain olennaista – olisin kovasti silloinkin toivonut Robertin keskeytyksiä!

Koko huikean viikon ajalta lausahdus, joka osui ehkä parhaiten itseeni, liittyi luovuuden ja aktiivisen luovuuden vaatimukseen ja henkisen laiskuuden välttämiseen. ’Being creative is a full-time job! Not a part-time. A full-time!’

’Aber Jesus schrie abermals laut und verschied’

Dickensin Kahden Kaupungin tapaan ”Ne olivat ajoista parhaimmat, ne olivat ajoista pahimmat.” Pääsiäisen passiomaratoni on jotain, mitä ensin kovasti odottaa, ja jonka loppumista sen lopulta alettua odottaa vähintään yhtä paljon. Tänä vuonna sain mahdollisuuden osallistua Suomalaisen barokkiorkesterin kanssa kahteen eri Bachin Matteus-passioon sekä Helsingin Barokkiorkesterin kanssa pienimuotoiselle Johannes-passio -kiertueelle. Lisäksi kevyempänä välipalana tuli heitettyä pari Händelin Messiasta, jotka sujuivat ensimmäinen vähän aperitiivinomaisesti ja viimeinen ikään kuin jälkilämmöillä.

Siinä vaiheessa, kun sain viime vuonna passiomaailmassa nopean upgreidauksen haastavampiin stemmoihin, muuttui koko pääsiäissesonki omalla kohdallani huomattavasti rankemmaksi. Ja siinä, missä joskus aiemmin on moderneissa produktioissa voinut englannintorvella jollotella menemään, joutuu cacciaa nöyrryttämään aikansa ennen kuin se lopettaa soittajansa nöyryyttämisen. Johtuen monista nopeista vaihdoista soittimesta toiseen ja taas takaisin, nämä pääsiäisteokset tuovat soittajalleen ihan omanlaisiaan haasteita. Erityisesti lähes nelituntinen Matteus-passio on varmasti vaikeinta ja stressaavinta materiaalia, mitä itse olen vielä koskaan barokkiorkestereissa päässyt soittamaan. Sitten kun näitä teoksia harjoitellaan ja esitetään useita kertoja ja aina eri kuorojen, solistien ja johtajien kanssa välillä vain kirkkoa tai kaupunkia vaihtaen, lähes kuukaudenmittainen pääsiänen alkaa jo tuntua.

Parasta passiopääsiäisessä on musiikin lisäksi seura. Saa viettää aamusta aikaa ihanassa hullunkurisessa barokkiperheessä, jossa seurakunnan jutut alkavat perinteisesti vähintään toisena harjoituspäivänä olla ulkopuolisen maailman mittarilla jo jossain määrin häiriintyneitä. Solistien avuista keskustellaan aika vapautuneesti, eikä tämä aina jää pelkän äänimateriaalin tai tulkinnan musikaalisuuden ylistämiseen. Toisaalta, jos tällaisen keskusteluobjektin aseman haluaa välttää, voisivat esimerkiksi ruotsalaiset rintakarvatenorit napittaa paidastaan muutaman napaa ylemmänkin napin kiinni. Toisaalta taas Jeesus on rankingissa aina korkealla, koska hänet voisi tärkeydessä ylittää enää Jumala, jolle ei ole näissä teoksissa kirjoitettu aarioita.

Yhdessä projektissa soittaneen espanjalaisen oboistin ’d’amore-oboe’ jäi välillä minulle hoidettavaksi, koska hänen piti päästä välissä Espanjaan. Onneksi hän ehti kuitenkin myös viimeiselle keikalle – kuvio meni aikalailla niin, että ’jos lento on ajoissa, ehdin taksilla Turun-junaan, jolla myöhästyn harjoituksesta vain vartin’.

Kivaa on myös se, että itse konsertit ovat useimmiten tasokkaita. Solistit olivat näissä tämän vuoden Matteus- ja Johannes-produktioissa suorastaan loistavia, kuorot onnistuivat ja orkesterit tekivät hienoa työtä. Moni soittaja joutuu näissä teoksissa tutti-jaksojen välissä solistiseen rooliin, ja tätä omaa ja muiden soolomusisointia oli sekä ilo tehdä että erityisesti kuunnella. Mitä nyt välillä pieni poikakuorolainen putoaa eturivistä suoraan orkesterin bassoon tai ambulanssi hakee jonkun yleisöstä – ei kuitenkaan poliisi. Kun teokset ovat kestoltaan lähes kolmesta tunnista ylöspäin ja kuorolaiset kuorosta riippuen joko hyvin nuoria tai hyvin vanhoja, voi kaikkea sattua, mutta tänäkään vuonna ei onneksi mitään vakavaa.

Varsinaista passiomaratonia seuranneina kahtena vapaana päivänä olin kyllä aika kujalla. Olin koko piinaviikon heräillyt aamuseitsemältä silloinkin, kun ei tarvinnut, pystymättä kuitenkaan missään välissä kunnolla syömään, joten ei ollut ihme, että sama rutiini toistui yhä, kun enimmät työt oli jo suoriteltu. Mennessäni ensimmäisen vapaapäivän kunniaksi kuuntelemaan ystäväni Mallan konserttia vieläpä ihan kotini lähelle tunsin itseni lähinnä mielenterveyskuntoutujaksi, ja matkalla samaisen ystäväni luo sushi-illalliselle ehdin jo kertaalleen pakata mukaani caccian.

Vaikka passiopääsiäinen kokonaisuudessaan imee kaikki mahdolliset nesteet ihmisestä, on se ainakin omalle musiikkimaulleni myös musiikillisesti yksi hienoimpia ajanjaksoja. Taiteellisesti ja sosiaalisesti intensiivisen rupeaman perään seuraa kuitenkin aina tietty tyhjyyden tunne ja vaikeudet toimia normaalissa elämässä. Mikä kirkko tänään, mikä passio? Missä kaikki ovat?! Miksi ihmiset eivät ymmärrä juttujani?

Ensi vuosille luvassa onkin onneksi sitten kiertueella kehitetty, ihanan viulistimme ideoima ja hänen nimeään kantava Anni-passio mieskuorolle, naisorkesterille ja todella monelle Jeesukselle. Olen aika varma siitä, että tästä tulevasta klassikkoteoksesta saadaankin seuraaville vuosille hyvä haastaja Matteukselle ja Johannekselle – kunhan se vain ensin sävelletään.

Passioputkea seurasi nopea paluu Hollantiin. Myös lento hoitui sopivan surrealistisissa merkeissä – Amsterdamin koneen kapteeni kuulutti heti kärkeen sekä suomeksi että englanniksi meidän olevan matkalla Brysseliin, vaikka tietääkseni näin ei ollut. Kukaan ei kuitenkaan ruvennut se enemmin asiaa kyselemään, kaikki olivat vain että jaaha, fine.

Minut oli jo tsekkauksessa pyydetty ottamaan paikka exit-riville, koska olisin siihen niin sopiva (hell no). Onneksi ei mitään sattunut, koska toinen pelastusrivimme matkaaja, vieressäni istunut herra bisnesmatkustaja-herra kävi välittömästi jo nousukiidon jälkeen ja turvavyömerkkivalojen sammuttua lunastamassa koneen takaosasta itselleen olutta – heti kerralla kaksi. Olisihan siihen kymppiriville sitä juomatarjoilua joutunut ikävästi odottamaan ainakin vartin. Toisaalta kärryn pian osuttua kohdalle hän välittömästi teki lisää A-luokan mallastuotehankintoja – tällä kertaa suorilta neljä. Tätä kyseistä tekstiä siinä hänen vieressään kirjoitellessani ja siirrettyäni hieman tietokoneeni kulmaa, kun en niin välittänyt hänen avoimesta tekstini tuijottamisestaan, tilitti tämä oman elämänsä gentiluomo mielenosoituksellisesti, ettei ole tippaakaan kiinnostunut siitä, mitä teen. Parin lisäoluen jälkeen seurasi kuitenkin kysymys ’saako kysyä, mitä sinä teet’. Kun en käynyt asiaa sen enempää avaamaan, häntä ei onneksi enää taas todellakaan yhtään kiinnostanut.

Herra vaati erityisesti, että mitä kirjoitankin, niin lennosta ei saa kirjoittaa. Tein sen silti juuri, koska eihän häntä kiinnosta.

’The Curfew tolls the knell of parting day’

Hullu mutta sympaattinen huiluopettajamme aloitteli kevätjaksolla barokkigestiikan kurssia, ja ilmottauduin välittömästi mukaan. Kurssista on tullut ehdoton suosikkini koko opiskeluohjelmassa – paitsi itse opiskeltavan aiheen takia, mutta myös kaiken siihen liittyvän oheistapahtuman tähden.

Opettajamme pitää tunnit joka keskiviikko studiollaan, lyhyen bussimatkan päässä koululta. Studiohuoneen yksi seinä on yhtä suurta kokovartalopeiliä, joka on opetuksessa oleellinen väline. Gestiikkatunneille opettajamme haluaa aina pukeutua polvihousuihin ja pitkävartisiin sukkiin, jotta barokkinäyttelemisessä tärkeät pohkeet näkyisivät. Toisaalta hän pukeutuu näin usein muutenkin – onhan hän omienkin sanojensa mukaan ’1700-luku -mies’.

Studio on hollantilaisittain kapea ja kaksikerroksinen. Tunnin aluksi keitellään irlantilaista teetä, joka on mustempaa kuin opiskelijakanttiinin kahvi. Tuntiin kuuluu alun fyysiset harjoitteet ja verryttelyt, tekstien opettelu ja liikkeiden ja eleiden hiominen sekä puheen ja liikkeen yhdistäminen tarkassa rytmissä.

Käsien asettelu on äärimmäisen tärkeää. Liikkeiden tulee olla kauniita, kaikkien viiden sormen näyttävä aina, ja kaikissa nivelissä säilytettävä kauniit pehmeät kaarrokset – suoria linjoja on vältettävä. Pelkään jo sitä, mihin tämä johtaa, koska opettajamme sanoi, että tähän tottuu – hän ei osaa normaalisti enää edes pysäyttää bussia.

Aikanaan, 1700-luvulla, legendaarisessa Comédie-Francaise -teatterissa oli taloon töihin hinkuvan näyttelijän osattava 200 näytelmää ulkoa päästäkseen edes koe-esiintymiseen. Monet eleet ja liikkeet pohjaavat kaavoihin ja ennalta tiedettyyn hierarkiaan näytelmän henkilöiden välillä – usein näytelmiä harjoiteltiin ennen esitystä vain kerran. Myöskin itse teatteritilanne oli hivenen erilainen kuin nykyään – yleisö puhui ja vaelteli, tapasi ystäviään ja vaihtoi kuulumisia – kesken näytelmän. Jos joku kohta oli tylsä, sen päälle sai puhua. Sama koski ajan oopperaesityksiä. Oli esityksiä, joiden aikana yleisön jäsenet kävivät miekkailemaan keskenään. Saattoi olla selvitettäviä asioita ja näytelmässä vähän tylsempi kohta. Comédie-Francaisessa olikin 1700-luvulla armeijan sotilaat vahdissa lavan kummassakin laidassa – tehtävänään valvoa yleisön käytöstä ja pitää se aisoissa.

Liikkeiden ja eleiden opetteluun näyttelijät käyttivät aikanaan täysipäiväisessä koulutuksessa kolme vuotta. Näitä perusvalmiuksia olemme kurssillamme yrittäneet hiukan itsekin opetella, ja pakko myöntää, että se on todella vaikeata. Tekstiin on usein kirjoitettu valmiiksi tarkat ohjeet myös liikkeille. Jalkojen asento ja millä tavulla siirrytään asennosta toiseen sekä käsien tarkka sijainti on ilmoitettu kirjaimia pysty- ja vaakasuoran akselin koordinantteina käyttäen, kuten myös kämmenen asento. Alaspäin, ylöspäin, etusormi osoittavassa asennossa, kämmen eteenpäin… ja ehkä sata muuta varianttia. Lisänä tietenkin ilmeet ja äänensävyt.

Tällä hetkellä työstämme 1700-luvun englantilaista ja englanninkielistä runoa, jonka ymmärtämisessä kuulemma natiivipuhujallakin on tekemistä. Se tieto helpotti – en nimittäin tajunnut siitä alunperin juuri mitään. Saamme kuulemma myös myöhemmin viedä tekstejä omalla kielellämme, ja näihin sitten opetellaan eleet. Ajattelin viedä Eino Leinoa, kostoksi.

Meillä on myös tarkat, alan aikalaisoppikirjoista löytyneet harjoitukset siitä, miten sulavasti siirrämme kätemme, sormemme ja jalkamme asennosta toiseen pelkät vokaalitavut tekstinä. Kaikkien pienten detaljien yhdenaikainen huomioiminen tuntuu toistaiseksi ihan järkyttävän vaikealta, mutta myös hyvin kiehtovalta.

Amsterdamin koulun vanhan musiikin osaston suuruus mahdollistaa sen, että kurssitarjonta on hyvin laajaa. Vanhan musiikin puolella ei ole erikseen varsinaisia teoriaopettajia, vaan vanhoihin esityskäytäntöihin perehtyneet muusikot hoitavat instrumenttiopetuksen lisäksi myös muiden aineiden opetuksen – analyysit, retoriikat, gestiikat – mikä kenelläkin sattuu olemaan oman kiinnostuksen ja tutkimuksen kohteena. Tarjottavien kurssien määrä ja erityisyys on ehdottomasti yksi koko vanhan musiikin linjamme opetuksen vahvuuksista. Olenkin päättänyt hyödyntää tätä ja valinnut ohjelmaani kaikki häröimmät ja omituisimmat kurssit suoraan marginaalin marginaalista.

’A poil!’

Vanhan musiikin osastolla tehtiin todellakin vuoden suurinta orkesteriprojektia. Ensi-iltahan meni sitten poikki, mutta tietynlaisena kalvinistisena jumalihmeenä voidaan pitää sitä, että vain kerran. Varsinaista katkeamista edelsi monta yritystä – yllättävä nokkahuilusoolo, yllättävä tenorisoolo ja kuoron oikein seurattuja mutta väärin näytettyjä sisääntuloja. Muutenkaan epäonnistuneet sisääntulot eivät johtuneet siitä, ettemme olisi seuranneet kapellimestaria – vaan päinvastoin juuri siitä, että seurasimme. Mutta koska vielä kenraalissa suunnilleen ainoa kappale, josta selvittiin sen katkeamatta läpi, oli Rameaun alkusoitto, ensi-ilta oli odotuksiin nähden suoranainen menestys. Puitteetkin olivat hienot – moderni ja vaikuttava Muziekgebouw aan ’t IJ -konserttisali. Koulukavereita ei juuri ollut kuuntelemassa – kaikkia oli varoitettu.

Välillä tuntuu siltä, että oboen soitinvalintana pitäisi jo itsessään oikeuttaa invalidikorttiin – sen verran ymmärrykseltään rajoittunutta yksilöä tuonne osastoon aina välillä näyttää osuvan. Kolmekymppinen saksalainen kollegani ei koko projektin aikana päässyt yli siitä, ettei saanut soittaa sooloja, vaan äänitteli ensi-illan kenraalissa puhelimella äänitiedostoja orkesterin oman, äärimmäisen sympaattisen oboistin soitosta, ja lähetteli niitä sitten watsäpissä yläastehenkisesti omille kavereilleen, jotka sitten varusmiehen kuuliaisuudella vastailivat viesteihin, että kyllä rouva kapteenilta tämäkin olisi sujunut paremmin ja paljon kivammalla vibratolla. Ja toki nämä viestit taas näytettiin kaikille meille muille iskuetäisyydellä istuneille, paitsi soittajalle itselleen. Vähän kadehdin kuubalaisen kollegani yhä heikkoa englannintaitoa – olisi ollut mukavampi istua keskellä riviä tajuamatta mitään.

Suhteellisen paskasti sujunutta ensi-iltaa seurasi suuri ylistys siitä, kuinka poikkeuksellisen hieno projekti oli kyseessä, ja kuinka konsertti oli ollut aivan ihana. Koulumme vanhan musiikin linjan intendentti ja linjanjohtaja lähettelivät kiitosmeilejä jo tässä vaiheessa, mikä tuntui vähän suhteettomalta. Mutta ei se mitään, pääsisimme kiertueelle! Sillä seuraavaksi tämä Benelux-maiden orkesteritaiteen hiomaton helmi lähtisi varsinaiselle lasten ristiretkelle Belgiaan. Jollain Flanderin nerolla oli taas välähtänyt, koska kyllähän ehdottomasti kannattaa tällainen spektaakkeli viedä ulkomaille asti, varsinainen vientituotteiden vientituote.

Jo menomatkalla bussissa huomasi, että kaikki elementit hyvään reissuun olivat kasassa. Israelilainen nokkahuilistityttö oli tehnyt koko bussille kakkua, johon oli leivottu perinteisempien ainesosien lisäksi kahvilikööriä ja kaljaa. Ovathan nämä vaihtoehtoleipomisen perinteet toki Hollannissa suuressa arvossa. Yhdet lukivat historiakirjaa Baijerin musiikkielämästä 1700-luvulla, ja italialainen laulaja kommentoi aina välillä lyhyillä suomenkielisillä repliikeillä – hänestä suomi oli niin kiva kieli, että hän oli sitä aikanaan vähän opetellut.

Hostellimme oli Gentin keskustassa sijaitseva oikein asiallinen majoitus. Hostellirakennus oli muuten hyvin normaali belgialaistalo, mutta sisustukseen kuului kuitenkin yllättävästi muun muassa aito rippituoli. Myös tavaroiden säilytykseen varatun laukkuhuoneen avainkortti oli paketoitu aika erityisellä konseptilla – se oli teipattu ranskankieliseen Raamattuun. Ehkä kukaan ei pölli pyhää kirjaa, tai jotain.

Mikään ei taas aivan toiminut, eikä hotelliintsekkausta voinut saapuessamme suorittaa. Veimme soitinarsenaalimme ja muut omaisuutemme Raamatun avulla säilöön ja painelimme kaupungille. Häröily alkoi heti. Päädyimme retkelle suurella kombolla, johon kuului lähinnä lauma laulajia, minä ja mahtava suomalainen nokkahuilisti Juho. Porukkaa putoili matkan varrella, välillä jollekin soitettiin ja kadonnut saatiin takaisin, mutta taas uusi ihminen hävisi. Johonkin kirkkoonkin päädyttiin, sinne vain tuli vaellettua sisään.

Kansainvälisyys ja kulttuurien kirjo oli yksi hienoimmista asioista tällä reissulla. Yhtäkkiä keskellä Gentin vanhaa toria käynnissä oli useamman ihmisen keskustelu – ruotsiksi. Italialainen kielifani oli opetellut huvikseen myös ruotsia, ja yhden ranskalaisen tenorin isä oli norjalainen, joten hän osallistui keskusteluun sujuvalla 60-luvun norjan kirjakielellä. Amsterdamin opiskelijoiden poikkeuksellinen kansainvälisyys näkyy myös tässä – monilla on kulttuurillisesti hyvinkin värikkäät taustat.

Totta kai me eksyimme. Mutta sekään ei tuntunut huolettavan ketään erityisesti. Jotenkin taas homma palasi raiteilleen ja löysimme tutut reitit kohti majapaikkaa. Siinä vaiheessa vastaan tuli lisää laulajia, jotka selittivät, että juuri vokaalitaiteilijoiden harjoitusta onkin tuosta vain päätetty aikaistaa tunnilla. Ja että joku meili siitä lähetettiin, mutta eihän sitä kukaan ollut lukenut, kun kaikki sekoilivat pitkin Gentiä.

Konserttipaikalle mentäessä eksyttiin taas, mutta lopulta sali löytyi. Kenraali hoidettiin ja jäätiin odottelemaan illan showta. Kaunis espanjalais-ranskalainen käyrätorvisektiomme tuli juuri ennen konserttia ilmoittamaan kikattaen, että ’we are drunk’. Baarista saatu vauhti varmaan auttoi – maagisesti ohjelma ei mennyt tällä kertaa kertaakaan poikki.

Keikan päälle piti tietenkin päästä jengillä jatkoille. Gentin keskustasta löytyi jopa paikka, jonne mahtui kerralla koko porukka. Siellä sitä sitten jorattiinkin koko ilta – välillä soi Macarena, välillä Dvorakin yhdeksäs. Mieletön ohjelmanumero oli kun orkesterin lyömäsoittajatytöt neuvottelivat itsensä baaritiskin taakse ja vetivät baarin pulloilla oman shownsa. Siinä huikeassa musiikkinumerossa saivat pullot kyytiä ginistä kahluaan – ei ehkä olisi onnistunut Suomessa.

Meno vain parani illan mittaan. Kaksi sellistityttöä hävisi vessaan muhinoimaan keskenään kun orkesterin intendentti samaan aikaan tarjoili baaritiskillä porukalle omaan laskuunsa juomia. Onnekkaimmat olivat välttyneet intendentin kiusalliselta jutustelulta ja saaneet suoraan setelin käteensä hoitaakseen ostotapahtuman itse. Espanjalainen käyrätorvisti löysi jossain välissä tanssilattialta paikallisen miehen ja lähti tämän matkaan, mutta ehti palata vielä saman illan aikana kun kävi ilmi, että mies olikin perheellinen. Aamulla kuulin, että tyttö oli yhteisestä kuuden hengen huoneestamme lähtenyt vielä aamuneljän maissa takaisin baariin etsimään kadonnutta puhelintaan ja eksynyt mukanaan pelkkä hotellin huoneenavaimena toiminut rannekelloa muistuttanut käsipanta. Eikä hän ollut edes pystynyt soittamaan kenellekään meistä, koska eihän sitä puhelinta kuitenkaan ollut koskaan löytynyt.

Aamulla heräsin ilman puheääntä, koska illan huvituksiin oli kuulunut ranskalaisten opettama tapa huutaa jokaiseen sopivaan väliin ’a poil’ eli ’alasti’. Kulttuurivaihtoa oli hoidettu onnistuneesti joka suuntaan, koska aamulla noustessani vielä hyvin väsynyt ranskalainen Nina huudahti peittomyttynsä sisältä selvällä suomella ’Paska!’. Hän huomasi myös nukkuneensa vahingossa käyrätorvensa putkien päällä – ne oli ilmeisesti illalla siirretty viisaasti tyynyn alle turvaan.

Sunnuntaiaamuna jatkoimme kauniissa auringonpaisteessa kohti Brysseliä. ’A poil’ -huudot jatkuivat niillä, joilla ääntä riitti, mikä oli vähän kiusallista – olimmehan jo ranskankielisellä alueella.

Konserttipaikkamme Brysselin konservatorio oli tilojensa puolesta hämmentävä. Kenkälaatikkomallinen sali oli upea ja vanha, mutta kaikesta päätellen yhä samassa asussa kuin joskus 70-luvulla. Ja siis ilman mitään remontteja tässä välissä. Takatilojen käytäviin meinasi eksyä, ja etuoveahan me emme saaneet käyttää. WC-tilat olivat niin karut, että ilman mitään neiteilyä päätin, että käytän seuraavan tarpeen tullen mieluummin bussin vessaa.

Kenraaliharjoituksessa osa ihmisistä vaikutti olevan yhä humalassa, ja osa jälleen. Itse opin harjoituksessa sanomaan espanjaksi ’kakkaan ehtoollisleipään’, ja unkarilainen nokkahuilisti oppi lauseen ’huuda mun sotilasarvoo’. Jossain hiljaisessa kohdassa onnistuin pamauttamaan caccia-koteloni hirveällä paukkeella kiinni, ja takaani kuului välittömästi ranskalaisen käyrätorvistitytön kovaääninen huudahdus ’Paska!’.

Brysselin konserttikin sujui katkeamatta, eli suorastaan paremmin kuin odottaa saattoi. Saksalainen oboekollega tosin oli osoittanut koko viikonlopun mieltään, eikä puhunut tuonakaan päivänä mitään. Toisaalta ehkä hyvä, koska hänen vaitiolonsa oli voitto kaikille. Käyrätorvitytöt taisivat tulla taas baarin kautta – toinen veti takahuoneessa mustan mekkonsa päänsä yli burkhamaiseksi viritelmäksi, ja kun siihen päälle vielä lisättiin korkokengät, silmälasit ja käyrätorvi, tyttö näytti ennen lavalle menoa oudosti muslimin ja kummituksen risteytykseltä eroottisella twistillä.

Keikan jälkeen seurasivat perinteiset lähtösekoilut. Ensin sanotaan, että on kiire bussille, jolloin suomalaiset miettivät lakonisesti, että noinkohan taas. Seuraavaksi intendentti tulee ilmoittamaan, että ei olekaan kiire mihinkään, bussi tulee puolen tunnin päästä, mutta alakerran baari tarjoaa juotavaa – ja tässä kohtaa suomalaisille tietenkin tulee kiire.

Matkastahan jokainen teki itselleen juuri niin hauskan kuin halusi – musiikillisesti anti ei ollut välttämättä missään välissä mitään tykkihyvää toppenia, mutta ihanien ihmisten kanssa oli kiva reissata. Seura olikin koko viikonlopun paras anti, ja teki matkasta erityisen hauskan. Projekti itsessään kuuluu top kakkoseen sarjassa ’hirveimmät keikkaperiodini ikinä’, mutta retki Belgiaan taas oli yksi hauskimmista häröilyreissuista koskaan. Toisaalta pystyn myös elämään sen asian kanssa, että tänä keväänä ei muita tämän suuruusluokan kouluprojekteja ole enää luvassa.

”Pidä huivista kiinni, Tatjana”

Luulin haluavani kuolla, mutta onneksi ystäväni Malla tajusi täsmentää, etten minä oikeasti halua kuolla vaan ainoastaan pois ’siitä harjoituksesta’.

Nyt osui kyllä kohdalle sen luokan projektien projekti, etten ihan osaa päättää, olenko raivoissani vai huvittunut – neutraalisti tätä ei voi kukaan ottaa. Toisaalta meininki alkaa olla jo niin absurdia, että sitä on melkein pakko vähän ihailla.

Koulumme vanhan musiikin osasto tekee projektin yhteistyössä hienon barokkiorkesteri Il Fondamenton kanssa, mutta sanotaanko niin, että järjestelyissä on vielä pientä hiomista. Parhaiten sujui stemmajako – joka sekin epäonnistui täysin.

Kyseessä on poikkitaiteellinen, koulun sävellysopiskelijoiden uusia teoksia ja Rameaun musiikkia yhdistelevä sota-aiheinen näyttämötaideteos – jo tässä vaiheessa olisi hälytyskellojen pitänyt soida. Tämän projektin kohdalla on kyllä onnistuttu saamaan koko käsi täyteen ristikakkosia ja eteen yksi jokeri. Organisointi on huonoa, aikataulut muuttuvat ja ovat alunperinkin sekavat, nuottimateriaali viivästyi, musiikki on paikoin hyvinkin mitätöntä, kapellimestari on tehtäväänsä kykenemätön, ajankäyttö täysin järjetöntä ja yksi lähikollega hyvin hankala. Ja tätä klo 10-18 päivittäin viikon ajan.

Olen varmasti tähän kyseiseen projektiin liian fennoskandi ja varmasti soittanut liikaa hyvissä orkestereissa ja hyvin johdettuna hyvin paljon modernimpaakin musiikkia, mutta en silti ole läheskään ainoa, jota meno hämmentää. Oboekollega puuhaa jo virallista kirjallista valitusta – no, hänhän onkin hankala.

Siitä, etten ole vieläkään tullut mielenterveydeltäni sanottavasti normaaliasetelmaa hullummaksi, on kyllä paljolti kiittäminen suomalaisia kollegoitani ja opiskelukavereitani, projektiin osallistuvia Kirstiä ja Juhoa. Tällaisessa touhussa huomaa kulttuurierot vahvasti – suomeksi saa yleensä Suomessakin sanoa juuri niin kuin ajattelee, ja täällä sen voi jopa tehdä niin, etteivät muut ymmärrä.

Mikään ei ole ollut missään vaiheessa selvää. Nuotteja on tullut, sitten niistä on tullut uusia versioita, kappaleita on vaihtunut. Aikataulu on muuttunut moneen kertaan, myös konserttipäivien osalta. Koska kyseessä on yhteistyöprojekti, koulultamme ei kukaan ole oikein osannut auttaa kysymyksissämme. Ja suoraan yhteistyöorkesterille ja heidän johtajalleen kirjoitettuihin sähköposteihin ei ole tullut vastauksia.

Esanssinmakuisena koristekirsikkana syvällä tässä hedelmäsalaatissa on saksalainen maailmanlopun kollega Tatjana, joka on toki ilahduttanut minua tempauksillaan pitkin vuotta. Jostain syystä ne kyynärpäät edellä kulkevat tapaukset eivät yleensä ole niitä vahvimpia soittajia – eivätkä koskaan musikaalisimpia. Täällä olisi jo monta kertaa voinut järjestää omat CSI Amsterdam -tutkimukset – nuotteja katoilee, nuotteja ilmestyy, ja ainakin kaikki ykkösoboestemmat katoavat tomiston orkesterimapeista jo ennen kuin niiden on ilmoitettu siellä edes olevan. Tällä kertaa katosi koko Rameaun alkuperäismateriaali, josta osia palautui, kun saatiin neidin päähän, ettei varmaan ole balanssin kannalta ideaalein ratkaisu, jos viidestä oboesta yksi soittaa ylä-ääntä ja muut neljä alempaa.

Alunperinkin opettajamme ohje ’jakakaa ykkösstemmoja’ oli ilmeisen vaikea ymmärtää. Cocktailia paransi se, että taas projektia järjestävän tahon puolelta tiedotus ei toiminut lainkaan. Saimme kuulla, että myös orkesterin oma oboisti olisi mukana – fair enough. Hän ei kuitenkaan ikinä vastannut kyselyihimme siitä, mitä stemmoja hän ajatteli soittaa. Tämmöisen tiedon ruinaaminen voi kuulostaa pikkumaiselta, mutta siitä riippui myös se, mitä soittimia kukakin soittaisi. Oboeta, d’amorea, cacciaa – mitä niitä nyt on.

Muutamaa päivää ennen ensimmäisiä harjoituksia kuulimme, että myös Brysselin koululta oli tulossa yksi opiskelija produktioon. Alkoi olla tungosta. Kuulimme myös, että yhdessä kappaleessa olisi kolme oboe da caccia -stemmaa. Saksalaisella kollegalla oli taas paras asenne – hän vain ilmoitti, ettei suostu soittamaan cacciaa tai muita sivusoittimia, muttei myöskään lainaamaan soitintaan. No, minä otin sitten koko setin pillejä ensimmäiseen reeniin – vielä tässä vaiheessa ei ollut mitään käryä siitä, mitä kukakin soittaisi.

Saksalainen istui tapansa mukaan tylysti ykkösen paikalle, mutta seurasikin suurta draamaa, kun hänet siitä häädettiin – yhteistyöorkesterin oma soittaja ilmoitti soittavansa kaikki isoimmat solistiset osuudet. Tämä taas on täysin ymmärrettävää, mutta tieto siitä ja joku vastaus kyselymeileihimme olisi säästänyt meitä monelta vaivalta. Tämä oli myös se vaihe, jossa Belgiasta projektiin saapunut 16-vuotias, säännönmukaisesti kikattava, lievästi autistinen oboeopiskelija alkoi yllättäen vaikuttaakin koko oboesektion helpoiten lähestyttävimmältä ja diplomaattisimmalta jäseneltä.

Kun jo luuli, ettei sirkus voisi enää erikoisemmaksi mennä, tämä alimman manalan laulu vasta alkoi. Moderneissa kappaleissa on joukossa oikein hyviäkin, mutta tällä toteutuksella nekään eivät vielä ole varsinaisesti päässeet oikeuksiinsa. Orkesterinjohtaja ei osaa johtaa. Tai oikeammin – hän on upea muusikko ja barokkihahmona suorastaan legendaarinen. Vieläpä ihmisenä mitä sympaattisin, mutta hän ei ole mikään kapellimestari, ja moderni musiikki vaihtuvilla tahtilajeilla olisi kaivannut nyt selvästi vähän erilaista keulahahmoa. Harvinainen tunne, mutta on todellakin kapua ikävä.

Harjoitukset etenivät hitaammin kuin Hitchcockin elokuvien unijaksot, mutta tapahtumat olivat yhtä surrealistisia. Mikään ei etene, mitään ei ehditä – vain kasvoton mies puuttuu. Kappaleita ei ehditä käydä läpi kokonaan siitä huolimatta, että treenejä on todellakin viikon verran se kahdeksan tuntia päivässä. Joka päivä, myös lauantaina ja sunnuntaina. Toisessa harjoituksessamme, joka oli jo paljon ensimmäistä tehokkaampi, ehdimme 45 minuutissa ensimmäisen kappaleen ensimmäistä osaa harjoituskirjaimeen C. Eli aika vähän. Seuraavana päivänä ei kuitenkaan jatkettu siitä, vaan hinutettiin jälleen sitä samaista alkua.

Orkesteriprojekti ei vaikuta suoraan muuhun vanhan musiikin osaston viikko-ohjelmaan, varsinkin kun suurin osa luentotunneista sijoittuu muutenkin iltaan. Ensimmäisen harjoituksen jälkeen, pari tuntia sen loputtua alkaneella barokkimusiikin esityskäytäntötunnilla huomasimmekin, että suurin osa luennolle saapuneista, aamun ja päivän orkesterissa istuneista opiskelijoista oli pienessä maistissa, koska kävi ilmi, että lähes jokainen oli käynyt monituntisen orkesterirupeaman jälkeen jossain lähikuppilassa tuulettautumassa.

Kohta tämä piinaviikko on lusittu ja päästään nauttimaan työn hedelmistä. Katsotaan, menisikö keikalla maagisesti nappiin semmoisetkin kohdat, jotka eivät vielä harjoituksissa ole kertakaan onnistuneet. Tai kokeiltaisiko jo kenraaliharjoituksessa rohkeasti mennä jotain ihan katkaisematta läpi. Toisaalta jännittää myös, saako kapumme johdettua kolmeen silloin kuin pitäisi, vai ilmestyykö joukkoon jälleen opiskelijoiden reagointikykyä harjoittavia mysteerilyöntejä.

Projekti on toisaalta ehdottomasti luonut tiettyä yhteishenkeä siihen osallistuvien välille. Huumori on myös muuttunut koko ajan kollektiivisesti yhä makaaberimmaksi. Kesken viimeisintä harjoitustamme kysyin takanani istuvalta espanjalaiselta käyrätorvistitytöltä, että mitä tulee seuraavaksi, ja hänen vastauksensa oli ”itsemurha”.

Tämä näyttämöspektaakkeli esitetään kertaalleen Amsterdamin Muziekgebouwssa, ja viikon päästä lähdemme tämän aivovientituotteen kanssa retkelle Belgiaan. Toivottavasti kukaan ei kuole.